omatunto

minulla on aina ollut vahva omatunnon ääni. en pysty valehtelemaan muille kuin vanhemmilleni. omatuntoni ääni on voimakas, matala basso, joka jyskyttää sydämeni kanssa kilpaa. tällä hetkellä, se huutaa suoraa huutoa. sen kirkuminen silpoo sisälmyksiäni ja raastaa päätäni. en halua menettää onneani.

päätän olla hiljaa.

epätoivo

mikä ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin? rakkaudenkaipuu, kuolema, yhteiskunnan asettamat paineet, ystävät, raha, maine.... syitä on monia, eikä kukaan voi kieltää, etteikö elämässä tule joskus epätoivon hetkiä.

ihminen tarvitsee rakkautta, joku saattaa siitä syystä ruveta huoraamaan. silloin epätoivon piru istuu olkapäälle ja oravanpyörä alkaa pyöriä. läheisen kuolema pysäyttää miettimään, onko mulla tässä maailmassa enää mitään ilman häntä, jaksanko elää? itsemurha on epätoivoinen teko. joku saattaa tehdä epätoivoisia tekoja siksi, että saisi ystäviä ja pääsisi porukkaan. 

mutta epätoivoisilla teoilla ei saa kunnioitusta. 

miksi toiset ihmiset ajavat toisia epätoivon partaalle? syynä on, että he ovat itse epätoivoisia.

epätoivo on kuin kulkutauti joka leviää ihmiseltä ihmiselle.

epätoivon hetkinäkin pitäisi vain pystyä löytämään iloa pienistäkin asioista ja jaksaa eteenpäin.
mutta aina se ei ole mahdollista.

onnellisuus

mitä se on? onko se sitä, että joku jaksaa välittää sinusta, ja voit sanoa, "olen onnellinen". onko se sitä kun voitat lotossa, ja rahahuolet häviävät, sanotko taas "olen onnellinen"? onnellisuus on vaikea käsite selittää, se on jokaiselle erilaista. toinen voi sanoa olevansa onnellinen rahasta, toinen rakkaudesta. 


onnelisuuden sanotaan koostuvan pienistä asioista. tuleeko se kauniista auringonlaskuista, hymystä, suklaasta, hyvästä seksistä, siitä että mies siivoaa, ja hoitaa kotiaskareet? siitä että perhe muistaa ja huolehtii sinusta? mitä jos ei enää tunne onnellisuutta, ei nää mitään hyvää enää, jaksaako elää?


jos kysyisin ulkopuoliselta ihmiseltä, olenko MINÄ onnellinen, hän vastaisi; "sinun pitäisi olla onnellinen". jos kysyisin mieheltäni, hän sanoisi "haluan, että olet onnellinen". jos kysyn vihamiehiltäni, he vastaisivat "toivottavasti olet onneton". mutta jos kysyisin itseltäni, sanoisin, "en ole onnellinen". tiedän, että minun pitäisi olla onnellinen miehestäni, pienoisistani, perheestäni, ystävistäni, mutta en pysty. onko se väärin? jos en ole onnellinen, olenko onneton? ei, en ole sitäkään.

millainen on onnellinen ihminen? iloinen, pirteä, elämästään nauttiva, positiivisesti ajatteleva, tulevaisuuteen tähtäävä... ehkä pystyn peittämään kaiken pahan ja näyttämään onnelliselta, mutta kukaan ei voi nähdä sisälleni.


kun tulee aika jättää tämä maailma, voitko sanoa "nyt olen onnellinen"?

epätietoisuus

seurustelen, vai enkö seurustele? seurustelenko? en kohta enää tiedä. ensimmäinen hali, pusu, sitten suudelma, sitten sänkyyn, kihloihin, naimisiin, lapsia... AAARGH! 
en tiedä mitä haluan. 
en tiedä mitä haluan huomiselta. 
en tiedä mitä haluan tulevaisuudelta, ystäviltä, perheeltä, MIEHELTÄ. välttämättä en halua tietää. 
jatkuva epätietoisuus syö ihmistä sisältä. sitä elää jännityksessä, ja odottaa, että joku kertoisi, mutta kukaan ei vastaa. haluanko edes elää enää tässä piinavassa tilassa ja olenko valmis luovuttamaan, kysyn itseltäni jälleen kerran. tiedän jo vastauksen. se kumpuaa aivojen kautta sydämestä. mitä ihminen voi tehdä kun elää ristiriidassa oman itsensä ja ruumiinosiensa kanssa? syvällä sisimmissäni sydän huutaa ironisen "kyllä" vastauksen. aivojen kohdalla se pysähtyy miettimään, missä meni pieleen, ja antaa lopullisen vastauksen; "ei". 
huokaus.